Korkojen Kapina

Istuin hetkeksi alas.  Jäin miettimään lausettasi, jonka päästit suustasi noin kaksi kokonaista vuotta, kaksi rikkinäistä kuukautta sekä yhtä puolikasta sydäntä lukuun ottamatta aikaa sitten.  Kuvailit minua seuraavasti lauseillasi, "Olet nainen, joka juo kahvinsa mustana. Nainen, joka käyttää liikaa korkokenkiä. Nainen, joka sytyttää varmasti monen miehen rintaan kipinän. Nainen, jota vaaleanpunainen sekä valkoinen väri korostivat. Nainen, joka antaisi itsensä rakastua vain kerran elämässään." Niin sinä sanoit hymyillen juuri tuossa järjestyksessä.  Yhtenä aamuyönä, kun linnut lähtivät lentoon nousi aurinko taivaan reunustaa korostaen. Silloin sinäkin päätit lähteä, sillä halusit päästä perille ennen seuraavaa pimeää. Jotta voisit  paikassasi katsella maailman menoa sellaisena kuin sen  aina kuvittelit mielessäsi. Joskus illan hämärtyessä, kuljet läpi valaistujen katujen. Joskus kävelet läpi halki  keltaisten niittyjen. Kunnes paikallesi seisahdat hetkeksi pohtie

Katsoessani aamulla ulos yhteisemme talomme ikkunasta, huomasin kuinka ruohomme on alkanut kasvaa.  Sen kasvaminen vei minut hetkeksi omiin ajatuksiini kaikesta siitä miten vuosien ajan olemme katsoneet toistemme kasvamista.  Jos minulle olisi sanottu pari pykälää sitten, että elämäni tulisi mullistumaan muuhunkin suuntaan kuin kohti maan syvyyksiä olisin nauranut paskamaista naurua. Yhtälailla sinun ilmestymisesi elämääni oli niin äkkinäistä, etten tiedä vieläkään kunnolla miten ajatella.  Vuosia sitten raikkaan ilman hengittäminen tuntui pelolta, joka piti yrittää niellä.   Sinä sait minut pysymään pystyssä, vaikka alku olikin hataria askelia täynnä. Mielikuvissa olin aina kuvittelut itseni kaupunkilaiseksi, joka jäisi asumaan pakokaasun hajuun sekä aamuseiskan ruuhkiin.  Ajatuksissani kaipaan sitä yhtä lailla kuin tätä  yhteistä maaperää täällä ihmemaassa... Katsoessani keittiön ikkunasta ulos, huomasin edelleen katsovani kaikkea sitä mikä teki minut iloiseksi. Sitä mikä

Naamioitu Rakkaus Herätessäni käänsin kylkeä, jotta voisin tuntea tuoksusi lähtösi jälkeen. Tyhjä paikka hehkui lämmöstäsi yhä.  Sivelin sitä hellästi sillä pelkäsin sen haihtuvan olemattomiin.  Tulit viime yönä luokseni, niin kuin vuosia sitten lupasit.  Näin sinut viimeeksi liian kauan sitten. Vielä tänäkään päivänä en ole päässyt unohtamaan kosketustasi, suudelmia joita tarjosit pitkin kaulaani. En huulenheittoa vahvasta aamukahvista, en mitään mistä saatoimme yhdessä unelmoida.  Olit kuitenkin jonkun toisen omistama, tiesin aina etten voinut saada sinua kokonaan itselleni. Pelkkiä yhteisiä palapelimme palasia, joita kasasin ne kerrat mieleeni.  Huuma, vastaisin jos pitäisi kuvailla tilannetta yhdellä sanalla. Kaipuu, sanoisin jos pitäisi puhua siitä mitä kokee juuri tällä hetkellä.  Suudelma, joka vakuutti minut.  Muistan  kuinka kävelin hotellihuoneeseen parhaimmat päällä. Sanoit tunnistavasi minut korkojen kopinasta, joka kantautui käytävältä. 

Hetken kimallus Sulkiessa silmäni, muistin vielä kosketuksesi. Kuinka kiedot minut lämpimään syleilyysi, kuinka pyysin ettet koskaan katoaisi.  Sait minut syttymään, uskaltamaan sekä kokemaan. Olin kai liian hauras, kunnes uskalsin vihdoin kääntää kirjassani kokonaisen sivun... Meistä tulikin paperin pala, vihkon sivu. Siellä olimme vain me, kaksin. Kertomassa omaa kokonaista tarinaamme siitä illasta aina siihen kesäiseen aamuun kunnes joku puhalsi kynttilämme sammuksiin.  Hiljaisuus, joka välillämme vallitsee on saanut uuden muodin. Tarinassamme on nyt vieraita kohtia, tuntemattomia katseita.  Kävellessäni mukulakivityksellä, juostessani kaatosateessa, kiroten kuinka korko katkesi sekä liukastuessani jäiseen asfalttiin päätin yksiselitteisesti yhden asian.  Kuullessani monia helvetin valituksia siitä, miten ja miksi  juuri valitsin sinut omakseni.  Ulkopuolisen panettelua, vastasin.  Kunnes aamuauringon noustessa, ymmärsin. Olin sinulle juuri sitä tyhjy