Katsoessani aamulla ulos yhteisemme talomme ikkunasta, huomasin kuinka ruohomme on alkanut kasvaa. Sen kasvaminen vei minut hetkeksi omiin ajatuksiini kaikesta siitä miten vuosien ajan olemme katsoneet toistemme kasvamista.
Jos minulle olisi sanottu pari pykälää sitten, että elämäni tulisi mullistumaan muuhunkin suuntaan kuin kohti maan syvyyksiä olisin nauranut paskamaista naurua. Yhtälailla sinun ilmestymisesi elämääni oli niin äkkinäistä, etten tiedä vieläkään kunnolla miten ajatella.
Vuosia sitten raikkaan ilman hengittäminen tuntui pelolta, joka piti yrittää niellä.
Sinä sait minut pysymään pystyssä, vaikka alku olikin hataria askelia täynnä.
Mielikuvissa olin aina kuvittelut itseni kaupunkilaiseksi, joka jäisi asumaan pakokaasun hajuun sekä aamuseiskan ruuhkiin. Ajatuksissani kaipaan sitä yhtä lailla kuin tätä yhteistä maaperää täällä ihmemaassa...
Katsoessani keittiön ikkunasta ulos, huomasin edelleen katsovani kaikkea sitä mikä teki minut iloiseksi. Sitä mikä sai minut lumoutumaan tähän kaikkeen.
Kuulin askelia takaa, olit näemmä hereillä. Vähiten aloin tuntea, kuinka hengityksesi osui kaulaani.
Yksi ainoa suudelma siihen paikkaan sai minut muistamaan miksi valitsin sinut tähän maisemaan. Otit minut käsivarsiesi turvaan, kuiskaten korvaani maailman kauniimpia lauseita.
Annoin sinun kertoa (myös) minulle miten ulkona olevat pilvet vaihtoivat asentoa. Halusin kuulla milloin pihakoivumme tekisi vihreät lehdet. Halusin kuulla sinun suustasi mikä sai sinut valitsemaan juuri minut , jonka halusit nähdä herätessäsi.
Silloin edessämme lensi keltainen perhonen, jonka kultaiset siivet loistivat auringonsäteen osuessa niihin.
Jotenkin tuo näky oli saanut minut tajuamaan seikan jonka tuntemus oli pitkään kulkenut mielessäni.
Vapaus. Yhtälailla kun tuo perhonen lensi matkoihinsa, tajusin itseni olevan aloittanut kokonaan uuden matkan. Minulla olikin joku jonka kanssa jakaa tämä kaikki. Joku joka halusi minut osaksi maaperämme jäävää historiaa.
Kunnes herään omasta mielikuvitusmaailmastani.
Vaikka olinkin yksin elin silti tarinani huikeilla käänteillä.
Kulkisin päivä päivältä keräten jatko-osia joista kirjoittaisin joskus päiväkirjaani.
Mitä väliä sillä olisi, jos tämän sadun tyttö vaeltaisi yksin kohti seuraavaa huippua? Mitä jos se kaikki päättyisikin onnelliseen loppuun?
Kuka muka määräsi, etteikö huipulle voisi kävellä koroissa?
Ja jos määräisi, niin aina voisi aloittaa Korkojen Kapinan.
Kommentit
Lähetä kommentti