Hetken kimallus |
Sulkiessa silmäni, muistin vielä kosketuksesi. Kuinka kiedot minut lämpimään syleilyysi, kuinka pyysin ettet koskaan katoaisi.
Sait minut syttymään, uskaltamaan sekä kokemaan. Olin kai liian hauras, kunnes uskalsin vihdoin kääntää kirjassani kokonaisen sivun...
Meistä tulikin paperin pala, vihkon sivu. Siellä olimme vain me, kaksin. Kertomassa omaa kokonaista tarinaamme siitä illasta aina siihen kesäiseen aamuun kunnes joku puhalsi kynttilämme sammuksiin.
Hiljaisuus, joka välillämme vallitsee on saanut uuden muodin. Tarinassamme on nyt vieraita kohtia, tuntemattomia katseita.
Kävellessäni mukulakivityksellä, juostessani kaatosateessa, kiroten kuinka korko katkesi sekä liukastuessani jäiseen asfalttiin päätin yksiselitteisesti yhden asian.
Kuullessani monia helvetin valituksia siitä, miten ja miksi juuri valitsin sinut omakseni.
Ulkopuolisen panettelua, vastasin.
Kunnes aamuauringon noustessa, ymmärsin. Olin sinulle juuri sitä tyhjyyttä, pelkkää ilmaa. Olin kai osa kertosäettä, jota päätit työstää hetkellisesti.
Avatessani silmäni huomasin kyyneleet kasvoillani, mutta ne eivät olleet vettä surusta vaan voitosta.
Suutelin sinua viimeisen kerran.
Katsoessani sinua viimeisen kerran.
Lukiessasi huuliltani viimeisen kerran näkemiin...
Voitin. Viimein uskalsin omasta tahdostani kääntyä, vaihtaa kadun toiselle puolelle ilman pelkoa.
Sinä aamuna, pistin korot jalkoihin.
Tästä alkoi Korkojen Kapina, jonka pelisäännöt itse aioin päättää.
Kommentit
Lähetä kommentti