Syksy oli mennyt ohitseni niin nopeasti, etten ehtinyt ymmärtää sitä itsekkään. Minusta on tuntunut pitkään jo siltä, että kuin seisoisin yksin odottaen milloin tulisi hetki siirtyä uuteen vaiheeseen elämässä. Tiesin ettei siitä tulisi millään tavalla helppoa, mutta jotenkin palavasti tahdoin sitä. Seison tiellä. Tie on keskellä ei mitään. Tie on pimeä ja sieltä sammuvat katulamput yksitellen aina isoon kaupunkiin asti. Niissä oli huomattava ero. Minä seisoin tiellä, joka kuului karttaan. Kartta oli vanha ja sen löytäisi vielä vanhemman kirjan välistä. Ja se tuotos oli tämän tien varrella olevassa vanhassa kirjastossa. Kulkuneuvot ajoivat ohitseni kaupunkiin päin. He lähtivät sinne missä paloivat katulamput joka ilta tietystä kellonajasta aina tiettyyn kellonaikaan. Ihmiset kulkivat. Minä otin hataria askelia odottaen, että tuosta vanhasta kirjasta käännettäisiin uusi sivu joka toisi mukanaan kokonaan uuden seikkailun. Tasan kaksi vuotta sitten oli sinun vuorosi vaihtaa paikkaa tää