Syksy oli mennyt ohitseni niin nopeasti, etten ehtinyt ymmärtää sitä itsekkään. Minusta on tuntunut pitkään jo siltä, että kuin seisoisin yksin odottaen milloin tulisi hetki siirtyä uuteen vaiheeseen elämässä. Tiesin ettei siitä tulisi millään tavalla helppoa, mutta jotenkin palavasti tahdoin sitä. Seison tiellä. Tie on keskellä ei mitään. Tie on pimeä ja sieltä sammuvat katulamput yksitellen aina isoon kaupunkiin asti. Niissä oli huomattava ero.
Minä seisoin tiellä, joka kuului karttaan. Kartta oli vanha ja sen löytäisi vielä vanhemman kirjan välistä. Ja se tuotos oli tämän tien varrella olevassa vanhassa kirjastossa.
Kulkuneuvot ajoivat ohitseni kaupunkiin päin. He lähtivät sinne missä paloivat katulamput joka ilta tietystä kellonajasta aina tiettyyn kellonaikaan. Ihmiset kulkivat. Minä otin hataria askelia odottaen, että tuosta vanhasta kirjasta käännettäisiin uusi sivu joka toisi mukanaan kokonaan uuden seikkailun.
Tasan kaksi vuotta sitten oli sinun vuorosi vaihtaa paikkaa täältä tuonne toiselle puolelle tienlaitaa. Joskus mietin, että miksi sinä jätit minut yksin maailman toiselle puolelle? Miksi et ottanut minua mukaasi, sillä olisin varmasti pysynyt kintereilläsi koko kävelymatkan ajan. En tietenkään voinut tietää, että olisitko ottanut taksin sillä arvasin kuinka kipeä polvesi olikaan vaikka siihen vaihdettiin vähä aika sitten uusi tekonivel. Olit kai kävelysi kävellyt...
Palaan vielä hetkeksi siihen pimeään maantiehen. Pienenä kehotettiin aina katsomaan ensin oikealle ja sitten vasempaan suuntaan ennen tien ylittämistä. Sinä olit yksi niistä, joka kehotti minua toimimaan niin. Mutta en kuitenkaan ymmärtänyt miksi sinä et kehottanut itseäsi tekemään samoin kerta päätit ylittää tien?
Joka tapauksessa seisoessani siinä missä aina yhdessä seisomme huomasin miten paljon niitä yhteisiä hetkiä kaipasin.
Kun sinä olit surkeana niin minä hymyilin. Ja kun näit miten suupieleni alkoivat nousemaan korviin asti niin sinun surusi katosi ja hymysi loisti enemmän kuin koskaan tämän kylän katulampuista. Usko tai älä... Luulin jopa se olevan kirkkaampi.
Ja jos minua pelotti, niin sinä olit se jonka käden tunsin omassani. Yhdessä olimme valmiita mihin vain ja sellasta ei koskaan tapahtunut mihin emme olisi olleet valmiita.
Pimeä maantie ei ikinä ole tuntunut yhtä kolkolta kuin nykyään.
Joskus en tahdo tajuta vieläkään, että olet oikeasti poissa. Toisin sanoen en halua olla sujut sen kanssa, että lähdit vaikka meidän piti suunnitella tien ylittäminen yhdessä.
Yhdessä.
Talvi oli tuloillaan. Yön pakkaset olivat löytäneet reitin jota pitkin kulkea lämpöiseen. Ne tekivät sen täysin yllättäen ja oma aloitteisesti. Eivätkä ne halunneet kysyä kenenkään muun mielipidettä asiaan. Joten yhtälailla kun sinä lähdit niin lähti puolet minusta itsestäni. En ollut enää kokonainen nainen, josta joku tarttuisi ja antaisi juuri sen lämpöisen halauksen.
Olin huomannut, että olin ottanut pahoja askelia.
Muutaman huonomman, hataran ja astunut väärille poluille. Kuka sanoikaan, että omat askeleet elämässä pitikään olla joka kerta hyviä? Sinun kanssasi jokainen askel tuntui parhaalta ja se sai minut turvautumaan sinuun sekä astumaan niihin samoihin askelmiin joita teit kulkien ensimmäisenä metsäpolkuja pitkin. Ja se teki minun oloni turvalliseksi.
Joka tapauksessa minä en ole pystynyt luopumaan tuosta tiestä. Huomaan seisovani edelleen siellä toisella puolella ja olen vieläkin kiinni niissä samoissa vanhoissa rutiineissa. Katan lautasen kahdelle, sillä meidän molempien kannattaa syödä puuroa aamuisin. Ja vaikka kahvi maistuu samalta kuin ennenkin niin sen juominen ei ole enää yhtään samanlaista kuin sinun kanssasi. Herätessäni keskellä yötä tiedän, etten voi heittää sinua tyynyllä kasvoja päin ja pyytää sinua kääntämään kylkeä ettet kuorsaisi enää. Voin vain tuntea sen tyhjän kylmän kohdan, joka ei ole halunnut lämmittäjää tuolle puoliskolle.
En saisi surra. En saisi ajatella jääväni yksin. En saisi ajatella niin kuin ennen.
Kaikki oli muuttunut.
Kaiken oli muututtava.
°Kun epävarmuus saa vallan ja
sielua palelee.
Ei aina tiedä mistä hakea tukea.
Kietoutuu niin itsensä ympärille,
ettei näe aurinkoa ja aamukastetta maassa
tai kuule miten sirkat sirittää ja
pienet tiu` ut soi talvisessa yössä. °
Seison edelleen paikallani odottaen merkkiä. Merkkiä siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Näen edelleen miten lamput sammuvat yksitellen. Kuulen kuinka tuntemattomat kulkuneuvot kaahaavat ohitseni eivätkä pysähdy kysymään tarvitsenko kyytiä.
Seison ja seison. Näen ja näen. En kuule sitä mitä tahtoisin kuulla.
Ympärilläni on pelkkää tyhjyyttä.
Kunnes vihdoin tajuan kaiken sen mitä olen pohtinut mielessäni kaikki nämä pitkät vuosikymmenet.
Merkki voi odottaa minua, mutta minä en enää aio odottaa merkkiä. Joka toinen lamppu on palanut. Autoja kulkee vain pari päivässä, mutta se ei estä minua liftaamasta. Kysyn itse pääsenkö kyytiin.
Osaan itsekin sytyttää kynttilän tai vetää verhot sivuun.
Minä olen vahva sekä rohkea nainen ja uskon itseni selviävän mistä vain koroissa kuin koroissa.
Pimeä Maantie on aina pimeä maantie, mutta joka sen matkansa varrella kulkee tietää sen läpikotaisin päästä päähän.
Kysymys kuuluukin, kenet sinä näet juuri siellä tien toisella puolella?
Korkojen Kapina blogin kanssa yhteistyössä,
Vaateliike Elena,
Kauppakatu 8 18100 Heinola
PeilityyniRunoja kokoelma II - Tuija Joska
Minä seisoin tiellä, joka kuului karttaan. Kartta oli vanha ja sen löytäisi vielä vanhemman kirjan välistä. Ja se tuotos oli tämän tien varrella olevassa vanhassa kirjastossa.
Kulkuneuvot ajoivat ohitseni kaupunkiin päin. He lähtivät sinne missä paloivat katulamput joka ilta tietystä kellonajasta aina tiettyyn kellonaikaan. Ihmiset kulkivat. Minä otin hataria askelia odottaen, että tuosta vanhasta kirjasta käännettäisiin uusi sivu joka toisi mukanaan kokonaan uuden seikkailun.
Tasan kaksi vuotta sitten oli sinun vuorosi vaihtaa paikkaa täältä tuonne toiselle puolelle tienlaitaa. Joskus mietin, että miksi sinä jätit minut yksin maailman toiselle puolelle? Miksi et ottanut minua mukaasi, sillä olisin varmasti pysynyt kintereilläsi koko kävelymatkan ajan. En tietenkään voinut tietää, että olisitko ottanut taksin sillä arvasin kuinka kipeä polvesi olikaan vaikka siihen vaihdettiin vähä aika sitten uusi tekonivel. Olit kai kävelysi kävellyt...
Palaan vielä hetkeksi siihen pimeään maantiehen. Pienenä kehotettiin aina katsomaan ensin oikealle ja sitten vasempaan suuntaan ennen tien ylittämistä. Sinä olit yksi niistä, joka kehotti minua toimimaan niin. Mutta en kuitenkaan ymmärtänyt miksi sinä et kehottanut itseäsi tekemään samoin kerta päätit ylittää tien?
Joka tapauksessa seisoessani siinä missä aina yhdessä seisomme huomasin miten paljon niitä yhteisiä hetkiä kaipasin.
Kun sinä olit surkeana niin minä hymyilin. Ja kun näit miten suupieleni alkoivat nousemaan korviin asti niin sinun surusi katosi ja hymysi loisti enemmän kuin koskaan tämän kylän katulampuista. Usko tai älä... Luulin jopa se olevan kirkkaampi.
Ja jos minua pelotti, niin sinä olit se jonka käden tunsin omassani. Yhdessä olimme valmiita mihin vain ja sellasta ei koskaan tapahtunut mihin emme olisi olleet valmiita.
Pimeä maantie ei ikinä ole tuntunut yhtä kolkolta kuin nykyään.
Joskus en tahdo tajuta vieläkään, että olet oikeasti poissa. Toisin sanoen en halua olla sujut sen kanssa, että lähdit vaikka meidän piti suunnitella tien ylittäminen yhdessä.
Yhdessä.
Talvi oli tuloillaan. Yön pakkaset olivat löytäneet reitin jota pitkin kulkea lämpöiseen. Ne tekivät sen täysin yllättäen ja oma aloitteisesti. Eivätkä ne halunneet kysyä kenenkään muun mielipidettä asiaan. Joten yhtälailla kun sinä lähdit niin lähti puolet minusta itsestäni. En ollut enää kokonainen nainen, josta joku tarttuisi ja antaisi juuri sen lämpöisen halauksen.
Olin huomannut, että olin ottanut pahoja askelia.
Muutaman huonomman, hataran ja astunut väärille poluille. Kuka sanoikaan, että omat askeleet elämässä pitikään olla joka kerta hyviä? Sinun kanssasi jokainen askel tuntui parhaalta ja se sai minut turvautumaan sinuun sekä astumaan niihin samoihin askelmiin joita teit kulkien ensimmäisenä metsäpolkuja pitkin. Ja se teki minun oloni turvalliseksi.
Joka tapauksessa minä en ole pystynyt luopumaan tuosta tiestä. Huomaan seisovani edelleen siellä toisella puolella ja olen vieläkin kiinni niissä samoissa vanhoissa rutiineissa. Katan lautasen kahdelle, sillä meidän molempien kannattaa syödä puuroa aamuisin. Ja vaikka kahvi maistuu samalta kuin ennenkin niin sen juominen ei ole enää yhtään samanlaista kuin sinun kanssasi. Herätessäni keskellä yötä tiedän, etten voi heittää sinua tyynyllä kasvoja päin ja pyytää sinua kääntämään kylkeä ettet kuorsaisi enää. Voin vain tuntea sen tyhjän kylmän kohdan, joka ei ole halunnut lämmittäjää tuolle puoliskolle.
En saisi surra. En saisi ajatella jääväni yksin. En saisi ajatella niin kuin ennen.
Kaikki oli muuttunut.
Kaiken oli muututtava.
°Kun epävarmuus saa vallan ja
sielua palelee.
Ei aina tiedä mistä hakea tukea.
Kietoutuu niin itsensä ympärille,
ettei näe aurinkoa ja aamukastetta maassa
tai kuule miten sirkat sirittää ja
pienet tiu` ut soi talvisessa yössä. °
Seison edelleen paikallani odottaen merkkiä. Merkkiä siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Näen edelleen miten lamput sammuvat yksitellen. Kuulen kuinka tuntemattomat kulkuneuvot kaahaavat ohitseni eivätkä pysähdy kysymään tarvitsenko kyytiä.
Seison ja seison. Näen ja näen. En kuule sitä mitä tahtoisin kuulla.
Ympärilläni on pelkkää tyhjyyttä.
 |
| Pahoja Askelia |
Kunnes vihdoin tajuan kaiken sen mitä olen pohtinut mielessäni kaikki nämä pitkät vuosikymmenet.
Merkki voi odottaa minua, mutta minä en enää aio odottaa merkkiä. Joka toinen lamppu on palanut. Autoja kulkee vain pari päivässä, mutta se ei estä minua liftaamasta. Kysyn itse pääsenkö kyytiin.
Osaan itsekin sytyttää kynttilän tai vetää verhot sivuun.
Minä olen vahva sekä rohkea nainen ja uskon itseni selviävän mistä vain koroissa kuin koroissa.
Pimeä Maantie on aina pimeä maantie, mutta joka sen matkansa varrella kulkee tietää sen läpikotaisin päästä päähän.
Kysymys kuuluukin, kenet sinä näet juuri siellä tien toisella puolella?
Korkojen Kapina blogin kanssa yhteistyössä,
Vaateliike Elena,
Kauppakatu 8 18100 Heinola
PeilityyniRunoja kokoelma II - Tuija Joska
Kommentit
Lähetä kommentti