Tänään halusin kulkea näkymättömänä, sillä aamulla herätessäni minusta ei ollut jäljellä mitään muuta kuin osa varjoa. Sekin pienen pieni osa näkyi vain silloin jos osasi katsoa oikein pimeässä tähtien valossa.
Tämän blogin alhaalla oleva laita on yhtä tyhjä kuin minun mieleni nyt. En siis lisää kuvamateriaalia iloisen kirjavasta korosta.
Jos haluaisi olla hetken tuntematon. Jos haluaisi hypätä tuntemattomana tuntemattomiin. Niin minä tätä kaikkea kuvailisin.
Syksyn kuluessa on kulunut myös tämän naisen korko. Hänen on pitänyt vaihtaa hetkeksi tavallisiin tennareihin, jotta jaksaisi tallata elämän ylä-ja alamäkiä.
Koetus hermoille, koetus itsetunnolle. Tuska kokonaisuudelle, itku turhautumiselle.
Pitkiin aikoihin on hyvä levähtää. Tarkoittaako se viikonloppua ilman ylimääräisiä kiireitä vai lomaa jota todella tarvitsisi?
Jokainen kenkäpari voi pohtia sitä itse mielessään.
Pieni irtiotto arjesta, pieni muutos suunnitelmiin.
Tarvitsiko minun vetää bilekorot jalkoihin ja riehua tanssilattialla?
Pieni irtiotto arjesta, pieni rauhallinen suunnitelma.
Kahvikuppi, villasukat sekä takkatulen rätinä taustalla. Kirjan lukemista, päästäen mielikuvituksen valloilleen.
Jotta tämä jaksaisi valmistua koulusta ammattiin josta on unelmoinut, jotta tämä pystyisi keräämää voimaa itseensä, jotta hän hymyilisi vielä tovereilleen.
”Yksi ele voi korjata kaiken. Yksi teko voi jättää ikuisen jäljen. Yksi ihminen voi johdattaa rakastumaan. Yksi hymy voi olla se viimeinen”
Kysymys kuuluukin, voisitko hymyillä minulle toisenkin kerran jotta jaksaisin nousta vielä (ainakin) yhden raastavan ylämäen
Nimimerkki
Tuntematon, joka tarvitsee syyn hymyyn.
Kommentit
Lähetä kommentti