Tänä Tapaninpäivän aamuna join aamukahvin yksin vuoteessani. Jotenkin minusta tuntui kuin olisit ollut vieläkin siinä, mutta et kokonaisena. Kuin palanen meidän yhteisistä vuosistamme, joita matkan varrella yhdessä koriin keräsimme.
Jos sydämeni olisi jonkinlainen kori niin se ei olisi se perinteinen mitä kutsutaan herkkukoriksi. Nimittäin se olisi jotakin aivan muuta...
Kolmekymmentä ja yksi vuotta sitten tapasin sinut.
Olisin tyhmä jos valehtelisin sanomalla että rakastuminen sinuun olisi ollut siitä helpoimmasta päästä... Kröhöm.
Nimittäin kutsun itseäni naiseksi, joka tunsi olevansa vapaa sielu. Siellä missä tapahtui, sinne jalkani veivät. En ollut se perinteinen korko, joka jäi kaipaamaan. Mitä jos se olikin toisin päin?
Joka tapauksessa tuleva pakkasyö koreili asteillaan mittarissa. Pikku musta ei ollut se parhain vaihtoehto, mutta jotenkin halusin pukeutua juhlallisesti. Tosin kuka sitä nyt katsoisi paikallis räkälässä. Kuljin kuitenkin pää pystyssä kylänraittia kohti keskustaa.
Halusin tanssia, jos en kenenkään kanssa niin yksin. Tuolloin musiikki kuului vain ja ainoastaan vanhasta levysoittimesta, jonka rätinän voin vieläkin kuvitella mielessäni sulkiessani silmäni.
Saapuessani yhtä jääkylmänä baarin eteen kuin jääpuikko pohjois mantereella, huomasin minun lisäkseni siinä odottavan pari muutakin.
En koskaan polta, mutta jotenkin minun teki mieli muutamat hönkäykset tupakasta. Katselin ympärilleni, huomasin vanhan lukiokaverin seisomassa nojaten rakennuksen seinään joidenkin muiden jätkien kanssa.
Puhaltaen ulos savua, yskin keuhkoni pihalle. Ei minusta ole koskaan "harrastamaan itsemurhaa osamaksulla" päivittäin.
Ovien avautuessa jonon perällä odottaessa pääsyä sisälle huomasin sivusilmällä muukalaisen. Tämä komistus asteli splittarikengissään samaa katua kuin minäkin noin kymmenen kylmää minuuttia sitten.
En kiinnittänyt enempää huomiota, sillä halusin vain sisälle täältä kylmästä.
Sillä välin tuo komea Splittari muukalainen tovereineen nauroi jollekin jonkun ampumalle nerokkaalle vitsille baarin ulkopuolella.
Illan aikana sisäilma alkoi tuntua liian kuumalta, joten päätin astella ulos ottamaan happea. Sinä saavuit hetken päästä perässä.
Huusit minulle, että täällä on reilusti lauhempaa kuin siellä mistä itse olit kotoisin. Hymyilin vastaukseksi. Lähtiessäni takaisin sisälle, vilkaisin vielä sinuun päin. Kuullessani uudestaan naurua, joka kantautui takaani sai minut miettimään mille körähtelitte.
Pyörähtäessä tanssilattialla kanssasi, kuin vuodet olisivat vierähtäneet siinä sivussa.
Muistan miten ahtaasti nukuimme kaheksankymmentä senttisessä sängyssä selät vastakkain. Muistan kuinka rojahdit alas lattialle keskellä yötä ja kuinka nauroin itseni kipeäksi. Muistan ensimmäisen vuokrasopimuksen, jonka yhdessä allekirjoitimme kauniilla kaunokirjoituksella sekä harakanvarpain.
Muistan ensimmäisen lapsemme syntyvän. Kun kävelit sairaalahuoneeseen kukkakimppu kädessä katsomaan meitä monikossa.
Muistan kuinka sain itkeä takiasi, miten tyhmän asian takia riitelimme. Muistan kuinka sohvalla makaaminen taas uudestaan kainalossasi tuntui maailman parhaimmalle asialle koskaan.
Kuka olisi koskaan uskonut, että sen baari-illan jälkeen pyysit minua elokuviin. Hait kotoa, istuen sohvalla tulevan appiukkosi kanssa juttelemassa niitä näitä. Kuinka kahvi sai vatsasi sekaisin, mutta joit sitä kilttinä poikana koska et uskaltanut kieltäytyä anoppisi keittämästä sumpista. Kuka olisi uskonut että saisimme yhteisen pankkilainan maksettavaksi sekä omakotitalon. Kolme lasta sekä kasa kultaisianoutajia. Kuka olisi koskaan uskonut?
Punasin huuleni rakkauden väriseksi. Se väri kesti pitkään monia vuosituhansia tai ainakin niin minusta tuntui...
Tänä Tapaninpäivänä juon aamukahvini yksin vuoteessani. Jotenkin minusta tuntui kuin olisit ollut vieläkin siinä, mutta tuntemattomina palasina.
Se kaikki olikin vain tarina unessani, josta heräsin.
Kysymys kuuluukin, jos sydämeni olisi jonkinlainen kori niin olisitko poiminut sen mukaasi?
Olisimmeko vieläkin yhdessä vanhuuteen asti, kunnes kuolema meidät erottaisi?
Omistettu rakkaille vanhemmilleni, jotka tapasivat 26.12.1986.
Jotka kasvattivat minut, veljeni sekä sisareni vuosien saatossa.
Jotka antoivat meille kodin, jossa ovet olisivat ikuisesti auki.
Jotka opettivat meidät arvostamaan, rakastamaan sekä kuuntelemaan sydämemme ääntä.
Jos sydämeni olisi jonkinlainen kori niin se ei olisi se perinteinen mitä kutsutaan herkkukoriksi. Nimittäin se olisi jotakin aivan muuta...
Kolmekymmentä ja yksi vuotta sitten tapasin sinut.
Olisin tyhmä jos valehtelisin sanomalla että rakastuminen sinuun olisi ollut siitä helpoimmasta päästä... Kröhöm.
Nimittäin kutsun itseäni naiseksi, joka tunsi olevansa vapaa sielu. Siellä missä tapahtui, sinne jalkani veivät. En ollut se perinteinen korko, joka jäi kaipaamaan. Mitä jos se olikin toisin päin?
Joka tapauksessa tuleva pakkasyö koreili asteillaan mittarissa. Pikku musta ei ollut se parhain vaihtoehto, mutta jotenkin halusin pukeutua juhlallisesti. Tosin kuka sitä nyt katsoisi paikallis räkälässä. Kuljin kuitenkin pää pystyssä kylänraittia kohti keskustaa.
Halusin tanssia, jos en kenenkään kanssa niin yksin. Tuolloin musiikki kuului vain ja ainoastaan vanhasta levysoittimesta, jonka rätinän voin vieläkin kuvitella mielessäni sulkiessani silmäni.
Saapuessani yhtä jääkylmänä baarin eteen kuin jääpuikko pohjois mantereella, huomasin minun lisäkseni siinä odottavan pari muutakin.
En koskaan polta, mutta jotenkin minun teki mieli muutamat hönkäykset tupakasta. Katselin ympärilleni, huomasin vanhan lukiokaverin seisomassa nojaten rakennuksen seinään joidenkin muiden jätkien kanssa.
Puhaltaen ulos savua, yskin keuhkoni pihalle. Ei minusta ole koskaan "harrastamaan itsemurhaa osamaksulla" päivittäin.
Ovien avautuessa jonon perällä odottaessa pääsyä sisälle huomasin sivusilmällä muukalaisen. Tämä komistus asteli splittarikengissään samaa katua kuin minäkin noin kymmenen kylmää minuuttia sitten.
En kiinnittänyt enempää huomiota, sillä halusin vain sisälle täältä kylmästä.
Sillä välin tuo komea Splittari muukalainen tovereineen nauroi jollekin jonkun ampumalle nerokkaalle vitsille baarin ulkopuolella.
Illan aikana sisäilma alkoi tuntua liian kuumalta, joten päätin astella ulos ottamaan happea. Sinä saavuit hetken päästä perässä.
Huusit minulle, että täällä on reilusti lauhempaa kuin siellä mistä itse olit kotoisin. Hymyilin vastaukseksi. Lähtiessäni takaisin sisälle, vilkaisin vielä sinuun päin. Kuullessani uudestaan naurua, joka kantautui takaani sai minut miettimään mille körähtelitte.
Pyörähtäessä tanssilattialla kanssasi, kuin vuodet olisivat vierähtäneet siinä sivussa.
Muistan miten ahtaasti nukuimme kaheksankymmentä senttisessä sängyssä selät vastakkain. Muistan kuinka rojahdit alas lattialle keskellä yötä ja kuinka nauroin itseni kipeäksi. Muistan ensimmäisen vuokrasopimuksen, jonka yhdessä allekirjoitimme kauniilla kaunokirjoituksella sekä harakanvarpain.
Muistan ensimmäisen lapsemme syntyvän. Kun kävelit sairaalahuoneeseen kukkakimppu kädessä katsomaan meitä monikossa.
Muistan kuinka sain itkeä takiasi, miten tyhmän asian takia riitelimme. Muistan kuinka sohvalla makaaminen taas uudestaan kainalossasi tuntui maailman parhaimmalle asialle koskaan.
Kuka olisi koskaan uskonut, että sen baari-illan jälkeen pyysit minua elokuviin. Hait kotoa, istuen sohvalla tulevan appiukkosi kanssa juttelemassa niitä näitä. Kuinka kahvi sai vatsasi sekaisin, mutta joit sitä kilttinä poikana koska et uskaltanut kieltäytyä anoppisi keittämästä sumpista. Kuka olisi uskonut että saisimme yhteisen pankkilainan maksettavaksi sekä omakotitalon. Kolme lasta sekä kasa kultaisianoutajia. Kuka olisi koskaan uskonut?
Punasin huuleni rakkauden väriseksi. Se väri kesti pitkään monia vuosituhansia tai ainakin niin minusta tuntui...
Tänä Tapaninpäivänä juon aamukahvini yksin vuoteessani. Jotenkin minusta tuntui kuin olisit ollut vieläkin siinä, mutta tuntemattomina palasina.
Se kaikki olikin vain tarina unessani, josta heräsin.
Kysymys kuuluukin, jos sydämeni olisi jonkinlainen kori niin olisitko poiminut sen mukaasi?
Olisimmeko vieläkin yhdessä vanhuuteen asti, kunnes kuolema meidät erottaisi?
Omistettu rakkaille vanhemmilleni, jotka tapasivat 26.12.1986.
Jotka kasvattivat minut, veljeni sekä sisareni vuosien saatossa.
Jotka antoivat meille kodin, jossa ovet olisivat ikuisesti auki.
Jotka opettivat meidät arvostamaan, rakastamaan sekä kuuntelemaan sydämemme ääntä.
Kommentit
Lähetä kommentti