Osa seiska
Auringon laskiessa ymmärsin miksi olit poissa.
Sinun oli aika lähteä, jotta olisit aamulla perillä.
Niin kuvailit tapaa jos aika kuljettaisi meidät erilleen.
Seison mökkini terassilla kulkijana.
Seison keskellä metsää, lentäen perhosena ympäriinsä.
Seison tiellä, jonka päässä sinä olet.
Toisin sanoen en ollut nähnyt sinua äkillisen lähtöni jälkeen.
Auringon noustessa pakkasin laukkuni.
Pakkasin sen enkä aikonut koskaan enää palata.
Tiedän, pikkumaista.
Toisin sanoen sinä olit sanaton nähdessäsi minut kuukauden jälkeen samassa paikassa missä aurinko ja ukkonen kohtasivat.
Taistelivat.
Keskustelivat
Toisin sanoen he lähtivät eri suuntiin.
Sinä seisoit sikari suussa viidensadan metrin päässä meistä muista.
Et tullut, sillä pelkäsit minun muuttuvan todeksi.
Sinä vain katsoit silmiini, kerroit minulle kaiken yhdellä katseella.
Istun hiljaisuuden retriitissäni miettien miksi, oi rakkaani miksi?
Niin kauan kuin kynttilän liekki palaa meillä on mahdollisuus.
Toisin sanoen... Haluammeko sen sammuvan?
Matkallani olen saanut miettiä sitä kaikkea mitä lähdin pakoon.
Kuitenkaan en ole vielä valmis palaamaan kotiin.
Pelkään, että jos et olekaan vastassa niin kadun palaamista.
Sinä ja ajatus meistä yhdessä antaa minulle syyn kiivetä vuonon toiselle puolelle.
Katsellessani palavaa nuotiota jäin miettimään sitä liekkiä, jonka rinnassani sytytit.
Polttava.
Äkillinen.
Hermostunut.
Sanaton.
Jään tuijottamaan nuotioon.
Tahdommeko sen oikeasti sammuvan?
Norjan Bodøn kalastajakylään laskeva aurinko sai minut kuiskaamaan;
"Kolli.
Me molemmat olemme nyt kävelleet eri suuntiin.
Nähneet kuumuuden, kovan ukkosen.
Sytyttäneet viimeisen tulitikun.
Kysymys kuuluukin, milloin olisimme jälleen valmiita kohtaamaan toisemme?
Äkillisesti tai hitaasti, kulkija voisi suunnitella paluuta."
Auringon laskiessa ymmärsin miksi olit poissa.
Sinun oli aika lähteä, jotta olisit aamulla perillä.
Niin kuvailit tapaa jos aika kuljettaisi meidät erilleen.
Seison mökkini terassilla kulkijana.
Seison keskellä metsää, lentäen perhosena ympäriinsä.
Seison tiellä, jonka päässä sinä olet.
Toisin sanoen en ollut nähnyt sinua äkillisen lähtöni jälkeen.
Auringon noustessa pakkasin laukkuni.
Pakkasin sen enkä aikonut koskaan enää palata.
Tiedän, pikkumaista.
Toisin sanoen sinä olit sanaton nähdessäsi minut kuukauden jälkeen samassa paikassa missä aurinko ja ukkonen kohtasivat.
Taistelivat.
Keskustelivat
Toisin sanoen he lähtivät eri suuntiin.
Sinä seisoit sikari suussa viidensadan metrin päässä meistä muista.
Et tullut, sillä pelkäsit minun muuttuvan todeksi.
Sinä vain katsoit silmiini, kerroit minulle kaiken yhdellä katseella.
Istun hiljaisuuden retriitissäni miettien miksi, oi rakkaani miksi?
Niin kauan kuin kynttilän liekki palaa meillä on mahdollisuus.
Toisin sanoen... Haluammeko sen sammuvan?
Matkallani olen saanut miettiä sitä kaikkea mitä lähdin pakoon.
Kuitenkaan en ole vielä valmis palaamaan kotiin.
Pelkään, että jos et olekaan vastassa niin kadun palaamista.
Sinä ja ajatus meistä yhdessä antaa minulle syyn kiivetä vuonon toiselle puolelle.
Katsellessani palavaa nuotiota jäin miettimään sitä liekkiä, jonka rinnassani sytytit.
Polttava.
Äkillinen.
Hermostunut.
Sanaton.
Jään tuijottamaan nuotioon.
Tahdommeko sen oikeasti sammuvan?
Norjan Bodøn kalastajakylään laskeva aurinko sai minut kuiskaamaan;
"Kolli.
Me molemmat olemme nyt kävelleet eri suuntiin.
Nähneet kuumuuden, kovan ukkosen.
Sytyttäneet viimeisen tulitikun.
Kysymys kuuluukin, milloin olisimme jälleen valmiita kohtaamaan toisemme?
Äkillisesti tai hitaasti, kulkija voisi suunnitella paluuta."
Kommentit
Lähetä kommentti