Sinä. Elämäni illuusio.

°Hiljaisuutta on vaikea hengittää

  Sanoisit jotain niin tietäisin

  missä kohti nielaista°

Katsoit minua suoraan silmiini kysyen "Haluatko, että jään?" Siinä vaiheessa kun elämässä tehdään päätöksiä. Sellaisia mitä vain on pitkittänyt ja pitkittänyt eikä ole halunnut kajota asian ytimeen. Joku kuukausi sitten sanoit minulle, että meillä on koko elämä aikaa. Mutta sitten tulikin syksy. Märkä sateinen syksy joka sai sinut vaihtamaan mielipidettä. Kylmä pohjoistuuli pyyhki poskilta tippuvat kyyneleet niin nopeasti, ettei niitä kukaan koskaan ehtisi näkemään. 

Yleensä ihminen itkee kun jotakin pahaa on tapahtunut. Surua, pettymystä, kaipuuta. Mutta joskus itku onnestakin on suotavaa. 

Yhtenä elokuun iltana sytytin kynttilän. Katsoin sen lämmintä liekkiä ja olisin voinut vannoa sinun olevan lähelläni. Mielikuvitus teki tehtävänsä ja antoi minun ojentaa käteni sinulle, sillä hetki oli niin täydellinen. 

Muistan vieläkin sen hetken kun istuimme yhdessä juomassa kupit kuumaa. Katsoit aurinkoa, joka oli laskemassa itään päin. Puhalsit pientä höyryä keukoistasi ja vilkaisit minua. 

Ottaessani kulauksen kuulin kuinka hengityksesi rakoili. Tiesin tämän illan olevan viimeinen. Ja vaikka kuinka haluaisin siirtää viisareita ja pidentää aikaasi luonani niin tiedän etten onnistuisi. 

Olimme kokeneet kokonaisen tarinan. Olimme käyneet sen  luku luvulta lävitse ja siirtäneet tarvittaessa pisteen paikkaa. Kuitenkaan se ei aina yksin riitä, sillä vaikka tapahtumien aikaa siirtäisi niin todellisuudessa se tulee kuitenkin vastaan halusimme tai emme. 

Haluaisin olla vahvempi, haluaisin kerrata kanssasi kaikki ne hyvät ajat joita koimme. Tahtoisin riidellä kanssasi uudestaan ja sopia siitä makuuhuoneessa. Haluaisin kertauksen siitä miksi väänsimme riitaa niin tyhmästä asiasta..Tahtoisin tavata sinut uudestaan, mutta en siltikään vaihtaisi mitään. 

Sinä päivänä kun pyysit minua vaimoksesi tiesin olevani maailman onnellisin. Sanoit minulle, että elämässä voi tapahtua ihmeitä ja minä tyhmänä epäilin sitä. Mutta suudellessamme toisiamme aloin uskoa ihmeisiin. 

Elin elämäni onnellisimman päivän

Lääkäri katsoi tuloksia huokaisten. Puristit minua kädestä yhä kovemmin, sillä tiesin että halusit antaa minulle voimaa jotta pysyisin järjissäni kuunnellessamme tuomiosi.

Poltit elämäsi pisimmän tupakan.

Halusit, että elämme niin kuin tähänkin asti. Halusit lukea aamuisen lehden sängyssä, halusit katsella aina ilta kymmenen uutiset ja pistää herätyskellon soimaan seittemältä. 

Kuitenkin kaikki kääntyi nurinpäin . 

Palataan vielä siihen auringonlaskuun...

Katsoit sitä ja tiesit sisimmässäsi sen olevan viimeisin pisin lasku jonka koskaan tulit näkemään. 

Tartuit minua kädestä ja pyysit jos lähtisimme takaisin sisälle. 

Sytytit takkaan tulen ja katsoimme kuinka se roihusi. 

Olimme kokeneet kokonaisen tarinan. Luimme sitä toisillemme ääneen sivu sivulta. 

Päätimme toistaa keskimmäisen kohdan tapahtumat makuuhuoneen puolella. 

Aamulla herätessäni tiesin sinun olevan jo kaukana. Olit käynyt matkasi ja sait luvan pyyhkiä pilkun pois ja lisätä paikalle pisteen.

Syksy. 

Vuosien vieriessä eteenpäin sivu sivulta. Kuulen edelleen kysymyksen jonka esitit minulle 

" Haluatko, että jään?"  

Sytytin kynttilän ja tunsin kuinka lämmin pohjoistuuli kulki lävitseni.  

Tiesin sinun olevan täällä.

Sinä olit syksyn ensimmäinen puusta tippunut lehti.

Ja minä? Elin elämäni onnellisimman tarinan kanssasi.

Sinä. Elämäni illuusio.

Yhteistyössä

Tuija Joska - Peilityynirunot