Ystävyydestä

 

            "Mitä sitten, jos yksi parhaista kavereista olikin oma pappa?"

Taas oli tämän Koron vuoro kirjoittaa paikallislehteen Päivän vieras osioon. Viime lauantaina 20.02.2021 oli jälleen oma kirjoitukseni Heinolan Itä-hämeessä. Täytyy kyllä myöntää, että olen liikuttunut kaikista niistä kommenteista joita olen saanut kirjoituksistani tähän mennessä. On huikeaa kuulla iloisia kommentteja lukijoiltani ja varsinkin kun he kertovat odottavansa jälleen seuraavia juttujani lehdessä. Palatakseni viime kirjoitukseen, jonka kirjoitin omasta papastani. Hän oli minulle yksi parhaista ystävistäni tässä elämänkerrassa. Haki usein koulusta. Opetti juomaan kahvia. Keitti maailman parhaat Kaputsiinot. Paistoi parhaat vohvelit ja pannukakut. Papalle sai kertoa kaikki murheet...

Kuitenkin eteen tuli se päivä kun pappaa ei enää ollut. Päivä joka tipautti koko meidän perheemme polvilleen. 

Tuli sunnuntai, isänpäivä, se vei meiltä papan. 

Eikä enää voinut pyytää häntä kahville tai kysyä, mikä hänen vointinsa milloinkin on. 

Yksi elämäni raskaimmista päivistä oli se kun jouduin hautaamaan parhaan kaverini. 

Minä tiedän, että Ystävänpäivä meni jo. Halusin kuitenkin vielä hetken fiilistellä ja jutella aiheesta. 

Ystävyys ja ystävänpäivä. Mitä sitten, jos yksi parhaista ystävistä olikin oma pappa? Mitä sitten, vaikka olen saanut papan vanhoista työkavereista ystäviä? Istua heidän seuranaan paikallisessa kahvilassa ja kuunnella heidän mieleenpainuvia tarinoitaan, osallistua keskusteluun ja viihtyä heidän seurassaan. 

Sitten palaan hetkeksi tästä todellisuudesta mielikuvitusmaailmaani. Mietin tuota Muukalaista, joka on seurannut touhujani jo vuosien ajan. Tuo vaarallinen ja tatuoitu rikollinen, jonka seurassa huomaan viihtyväni kerta toisensa jälkeen. 

Sitten katson kalenteria ja alan muistella viimeistä tapaamista. 

Vaikka virallinen Ystävänpäivä menikin jo...Niin eikö tuo päivä olekin joka päivä? Se että on ihmisiä jotka pitävät yhteyttä vaikka ette näkisikään toisianne joka päivä? Soittelette, laitatte viestiä ja kerrotte kuulumiset toisillenne. Saatatte jopa ohimennen mainita kuinka ikävä on ehtinyt jo käymään vierailulla. 

Vaikka minun ja Muukalaisen tiet olivatkin kulkeneet erilleen niin silti huomaan kaipaavani hänen kanssaan vaarallisia seikkailuja. Mutta en ollut surullinen enää, koska tiesin hänen olevansa aina jossakin lähellä. 

Tiedän, että jossakin päin Pimeää Maantietä hän ajoi autollaan. Poltti punaista röökiänsä ja jatkoi omaa elämäänsä täysillä. 

Palaan takaisin tähän aikaan, tähän yksiööni. Tähän kylänpahaseen...

Elettiin Helmikuun viimeisiä päiviä ja olin valmis uuteen alkavaan kuukauteen!

20.02.2021 Kolumni

Tekstini voit lukea päivän lehdestä tai verkosta.

 Itä-Häme /Päivän vieras - Reetta Joska